Kauan on aikaa edellisestä kirjoituksesta. On ollut niin paljon muuta ja suht tasaista, että en ole jaksanut. Pelkään masentuvani uudelleen, miehen kanssa tuli iso riita yks päivä ja tunteet mitä ne mussa herätti, oli pelottavia. En vaan enää kestänyt sitä mitä se mun niskaan kaatoi (maksoin laskun epähuomiossa väärin, joskin se päätyi sinne minne pitikin). Siitäkin sitten päästiin yli ja asiat sujui taas hyvin... Meillä oli pitkästä aikaa viikonloppu lapsivapaata. Ja miten se sitten meni? Yksinäisesti. Yhdessä käytiin kaupassa ja katsottiin 3h telkkua. Muun ajan mies oli koneella. Aika loukkaantunut olo jäi... Hän kuulema halusi pitkästä aikaa nauttia vapaudesta. No nauttikoon, seuraavilla vapailla vietän aikaa jossain ihan yksin. Ei tästä suhteesta taida tulla mitään! Olen itsestäänselvyys, joku joka kuskaa autolla ja hoitaa laskut ja ruoanlaiton. En kuitenkaan pysty tästä lähtemään, voisi asiat olla huonomminkin. Elän sitten joskus myöhemmin...

Jaksaa, jaksaa :)

Tänään oli erittäin aikainen herätys, ulkona vielä pimeää ja töihin pitäisi mennä! Onneksi viikonloppu taas häämöttää, vaikka töissäkin on mukavaa. Kotona on taas ollut rauha maassa, pakastin ei ole korjaantunut, mutta en jaksa välittää kun muut asiat sujuvat ja riitoja ei ole ollut ollenkaan. Näin äitiä tässä eräänä päivänä. Raskasta nähdä rakas niin hukassa, mutta onneksi vielä voi nähdä. Välillä tosin toivon, että lähtö olisi ollut nopea eikä näin hidas ja julma.

Tuuliviiriksi onnellinen

Lukeeko mun mies tätä blogia vai mun ajatuksia? Joka tapauksessa, pisteet hänelle! Tänään oli hyvä päivä kaikin puolin, haettiin sukset ja muuta, mies oli ihana skarppi itsensä. Laitettiin jopa asunnoista hakemukset juuri! Sanoipa mies vielä, että voisinko patistaa häntä tekemään asioita kun ei taas saa aikaiseksi mitään; eli itsekin tiedostaa. Kyllä tää tästä taas :) Tunnen itseni tuuliviiriksi kun kirjoitan tänne, mutta tätä tämä oikeastikin on! Ei kahta hyvää päivää peräkkäin.

Liikaa.

Tässä tulee usein mietittyä, missä on vika. Minussa vai miehessä vai molemmissa... Luulen, että mies on jollain lailla jälleen masentunut. Selittänee osaltaan tuota, että ei mitään saa aikaiseksi. Mutta en jaksa enää yrittää hoitaa hänen asioitaan ollenkaan. Tiedostan koska olen siinä pisteessä, että luisun itse takaisin jos tulee jotain lisää mun harteilleni. Kaikki on niin ristiriitaista. Miksi mun seura ei kelpaa? Miksi mun kanssa ei haluta edes katsoa leffaa? Seksiä ja hellyyttä kyllä irtoaisi, mutta mä en halua niitä juurikaan enää nykyään, koska kaikki muu tässä parisuhteessa on pielessä. Mä tarvitsen huomiota ja jonkun jota minä ajatusteni kanssa kiinnostan niin paljon, että hän valitsee minut eikä tietokonetta tai televisiota. Tuntuu kuin räpistelisin jossain suossa. Otan monta askelta eteenpäin ja sitten palaan ne takaisin. Ärsyttävintä kaikessa on, että mä haluan rakentaa tulevaisuuden mieheni kanssa. Mä tahdon pitää hänet elämässäni ja kunnostaa jonkun ihanan vanhan talon maalta jossa vanheta. Haluan matkustaa hänen kanssaan. Kuolla hänen kanssaan. Mutta en ymmärrä yhtään missä mennään. Etenkin kun hän tuntee samoin, joten mikä ihme tässä sitten mättää? Onko se se ikuinen masennus? Kai se on. Ja itse sairastaneena tiedän mistä on kyse, mutta on vaikea hyväksyä, että toinen ei ole päässyt eteenpäin eikä tee enää asialle mitään. Pelkään myös, että vielä palataan aikaan ennen lapsia ja löydän hänet muovipussi päässään sohvalta, tällä kertaa liian myöhään.

En tiedä mitä ajatella...

Johan tuli mieheen liikettä kun sanoin 30min ennen kaupan sulkeutumista, että lähdetäänkö hakeen sulle ne monot, 10min meni ja päästiin matkaan. Monoja ei kuitenkaan lopulta löytynyt, mutta ajeltiin läheiselle rannalle muuten vain kävelylle. Lapset tykkäs siellä pimeässä möyriä :) Itsekin rentouduin kun pääsin ajelemaan pimeälle metsätielle, siinä on jotain rauhoittavaa kun saa omaan tahtiin ajella ilman muuta liikennettä... Kotiin tultua katseltiin lasten kanssa leffa jonka jälkeen vein pienet iltasadulle ja sen jälkeen ajattelin, että voitais miehen kanssa katsella joku leffa... Kulutin aikaa koneella miehen ollessa iltalenkillä ja selailin asuntoja netistä, hakemusta halvempaan oon aina välillä laittanut, mutta tähän mennessä (3 vuoden aikana) ei ole tärpännyt (mies ei ole tarjotusta asunnosta pitänyt). Katsoin pohjakuvat valmiiksi koneelle ja ajattelin että siten miehen on helppo vaan katsoa mistä pitää ja laitan hakemukset niihin hyväksynnän jälkeen. Hah. Ei jaksanut kiinnostua. Katsotaan huomenna, hän sanoi. Eli ei ikinä. Kun tässä taas jurputan, voisin samalla avautua kaikesta muustakin. Pakastin hajosi ja mies sanoi soittavansa huoltoyhtiöön, kuukausi mennyt ja mitään ei ole tapahtunut. Jääkaapin kahva hajosi viime kesänä, uutta ei ole ilmestynyt. Sanoin hoitavani asian itse, mutta hän haluaa joten odottelen mielenkiinnolla... Ja leffaa tms. ei tänään yhdessä katsota, koska haluaa tuijottaa omaa ohjelmaansa, joten uusi yritys seuraavina vapaina.

Hah hah... :(

Eihän mikään mene kuten suunnittelee! Ilmeisesti erään on vaikea tajuta, että koska mulla on viikossa vain kaksi päivää aikaa tehdä mitä haluan, niin en todellakaan halua sitten viettää niitä kotona! Äidin luokse ei päästy eikä kirpparille. Tarkoitus oli, että haetaan illalla herran ostamat sukset ja samalla kyläillään äidin luona. Suksien haku jäikin huomiseen joten tänään ei sitten mennä mihinkään. Jokseenkin vituttaa, että joka helvetin vapaapäivä pitää tapella samasta asiasta ja mies vain lojuu tietokoneen ääressä. Hälle sopii jumittaa kotona 24/7. Näinhän se aina on ollut, mutta en enää jaksa sitä. Ja koska haluan kuitenkin viettää vapaapäivät perheen kanssa niin ei paljoakaan vaihtoehtoja jää... Mulle rupeaa tulemaan viikonloppuvuoroja johonkin väliin ja olen siitä salaa helpottunut. Pääsen edes töihin, eikä tule tavanomaista ahdistusta vapaista jotka valuu hukkaan. Arkivapaat kuitenkin menevät arkiseen asioiden hoitamiseen automaattisesti. Kauan tätä parisuhteen hyvää vaihetta taas kestikin. Jos ei tarvitsisi huomenna ajaa varmaan lähtisin kaverin kanssa istumaan iltaa johonkin, mutta siellä tunnetusti menee myöhään joten... Tuntuu, että kun itse on aktivoitunut niin toinen jarruttaa ja näkee vain oman puolensa asioista. Joo, ei munkaan katse tässä asiassa liene kovin avara, mutta aikansa (10 vuotta) olen ymmärtänyt. Korvista tulee savua ja nyrkkeilysäkki saisi nyt kyytiä.

Viikonloppu!

Ihanaa kun saa vaan olla koko viikonlopun ja tehdä mitä haluaa. Tuskakin on taas padottu johonkin piiloon, joten mieli on taas hyvä ja tasainen. Itku tunnetusti helpottaa ja tämä päiväkirjamainen avautuminen myös. Huomenna ajattelin pakata perheen autoon ja suunnata tervehtimään äitiä, ikävä on kova. Ajattelin ensin piipahtaa kirpparilla jos vaikka löytäisin sieltä jotain äitiä ilahduttavaa :) Työviikkokin oli mielenkiintoinen! Opin uutta ja ihmisten kanssa kun tekee töitä, aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista... Väsymys on kyllä aikamoinen, en paljon jaksa tästä illasta nauttia.