Kauan on aikaa edellisestä kirjoituksesta. On ollut niin paljon muuta ja suht tasaista, että en ole jaksanut. Pelkään masentuvani uudelleen, miehen kanssa tuli iso riita yks päivä ja tunteet mitä ne mussa herätti, oli pelottavia. En vaan enää kestänyt sitä mitä se mun niskaan kaatoi (maksoin laskun epähuomiossa väärin, joskin se päätyi sinne minne pitikin). Siitäkin sitten päästiin yli ja asiat sujui taas hyvin... Meillä oli pitkästä aikaa viikonloppu lapsivapaata. Ja miten se sitten meni? Yksinäisesti. Yhdessä käytiin kaupassa ja katsottiin 3h telkkua. Muun ajan mies oli koneella. Aika loukkaantunut olo jäi... Hän kuulema halusi pitkästä aikaa nauttia vapaudesta. No nauttikoon, seuraavilla vapailla vietän aikaa jossain ihan yksin. Ei tästä suhteesta taida tulla mitään! Olen itsestäänselvyys, joku joka kuskaa autolla ja hoitaa laskut ja ruoanlaiton. En kuitenkaan pysty tästä lähtemään, voisi asiat olla huonomminkin. Elän sitten joskus myöhemmin...

Jaksaa, jaksaa :)

Tänään oli erittäin aikainen herätys, ulkona vielä pimeää ja töihin pitäisi mennä! Onneksi viikonloppu taas häämöttää, vaikka töissäkin on mukavaa. Kotona on taas ollut rauha maassa, pakastin ei ole korjaantunut, mutta en jaksa välittää kun muut asiat sujuvat ja riitoja ei ole ollut ollenkaan. Näin äitiä tässä eräänä päivänä. Raskasta nähdä rakas niin hukassa, mutta onneksi vielä voi nähdä. Välillä tosin toivon, että lähtö olisi ollut nopea eikä näin hidas ja julma.

Tuuliviiriksi onnellinen

Lukeeko mun mies tätä blogia vai mun ajatuksia? Joka tapauksessa, pisteet hänelle! Tänään oli hyvä päivä kaikin puolin, haettiin sukset ja muuta, mies oli ihana skarppi itsensä. Laitettiin jopa asunnoista hakemukset juuri! Sanoipa mies vielä, että voisinko patistaa häntä tekemään asioita kun ei taas saa aikaiseksi mitään; eli itsekin tiedostaa. Kyllä tää tästä taas :) Tunnen itseni tuuliviiriksi kun kirjoitan tänne, mutta tätä tämä oikeastikin on! Ei kahta hyvää päivää peräkkäin.

Liikaa.

Tässä tulee usein mietittyä, missä on vika. Minussa vai miehessä vai molemmissa... Luulen, että mies on jollain lailla jälleen masentunut. Selittänee osaltaan tuota, että ei mitään saa aikaiseksi. Mutta en jaksa enää yrittää hoitaa hänen asioitaan ollenkaan. Tiedostan koska olen siinä pisteessä, että luisun itse takaisin jos tulee jotain lisää mun harteilleni. Kaikki on niin ristiriitaista. Miksi mun seura ei kelpaa? Miksi mun kanssa ei haluta edes katsoa leffaa? Seksiä ja hellyyttä kyllä irtoaisi, mutta mä en halua niitä juurikaan enää nykyään, koska kaikki muu tässä parisuhteessa on pielessä. Mä tarvitsen huomiota ja jonkun jota minä ajatusteni kanssa kiinnostan niin paljon, että hän valitsee minut eikä tietokonetta tai televisiota. Tuntuu kuin räpistelisin jossain suossa. Otan monta askelta eteenpäin ja sitten palaan ne takaisin. Ärsyttävintä kaikessa on, että mä haluan rakentaa tulevaisuuden mieheni kanssa. Mä tahdon pitää hänet elämässäni ja kunnostaa jonkun ihanan vanhan talon maalta jossa vanheta. Haluan matkustaa hänen kanssaan. Kuolla hänen kanssaan. Mutta en ymmärrä yhtään missä mennään. Etenkin kun hän tuntee samoin, joten mikä ihme tässä sitten mättää? Onko se se ikuinen masennus? Kai se on. Ja itse sairastaneena tiedän mistä on kyse, mutta on vaikea hyväksyä, että toinen ei ole päässyt eteenpäin eikä tee enää asialle mitään. Pelkään myös, että vielä palataan aikaan ennen lapsia ja löydän hänet muovipussi päässään sohvalta, tällä kertaa liian myöhään.

En tiedä mitä ajatella...

Johan tuli mieheen liikettä kun sanoin 30min ennen kaupan sulkeutumista, että lähdetäänkö hakeen sulle ne monot, 10min meni ja päästiin matkaan. Monoja ei kuitenkaan lopulta löytynyt, mutta ajeltiin läheiselle rannalle muuten vain kävelylle. Lapset tykkäs siellä pimeässä möyriä :) Itsekin rentouduin kun pääsin ajelemaan pimeälle metsätielle, siinä on jotain rauhoittavaa kun saa omaan tahtiin ajella ilman muuta liikennettä... Kotiin tultua katseltiin lasten kanssa leffa jonka jälkeen vein pienet iltasadulle ja sen jälkeen ajattelin, että voitais miehen kanssa katsella joku leffa... Kulutin aikaa koneella miehen ollessa iltalenkillä ja selailin asuntoja netistä, hakemusta halvempaan oon aina välillä laittanut, mutta tähän mennessä (3 vuoden aikana) ei ole tärpännyt (mies ei ole tarjotusta asunnosta pitänyt). Katsoin pohjakuvat valmiiksi koneelle ja ajattelin että siten miehen on helppo vaan katsoa mistä pitää ja laitan hakemukset niihin hyväksynnän jälkeen. Hah. Ei jaksanut kiinnostua. Katsotaan huomenna, hän sanoi. Eli ei ikinä. Kun tässä taas jurputan, voisin samalla avautua kaikesta muustakin. Pakastin hajosi ja mies sanoi soittavansa huoltoyhtiöön, kuukausi mennyt ja mitään ei ole tapahtunut. Jääkaapin kahva hajosi viime kesänä, uutta ei ole ilmestynyt. Sanoin hoitavani asian itse, mutta hän haluaa joten odottelen mielenkiinnolla... Ja leffaa tms. ei tänään yhdessä katsota, koska haluaa tuijottaa omaa ohjelmaansa, joten uusi yritys seuraavina vapaina.

Hah hah... :(

Eihän mikään mene kuten suunnittelee! Ilmeisesti erään on vaikea tajuta, että koska mulla on viikossa vain kaksi päivää aikaa tehdä mitä haluan, niin en todellakaan halua sitten viettää niitä kotona! Äidin luokse ei päästy eikä kirpparille. Tarkoitus oli, että haetaan illalla herran ostamat sukset ja samalla kyläillään äidin luona. Suksien haku jäikin huomiseen joten tänään ei sitten mennä mihinkään. Jokseenkin vituttaa, että joka helvetin vapaapäivä pitää tapella samasta asiasta ja mies vain lojuu tietokoneen ääressä. Hälle sopii jumittaa kotona 24/7. Näinhän se aina on ollut, mutta en enää jaksa sitä. Ja koska haluan kuitenkin viettää vapaapäivät perheen kanssa niin ei paljoakaan vaihtoehtoja jää... Mulle rupeaa tulemaan viikonloppuvuoroja johonkin väliin ja olen siitä salaa helpottunut. Pääsen edes töihin, eikä tule tavanomaista ahdistusta vapaista jotka valuu hukkaan. Arkivapaat kuitenkin menevät arkiseen asioiden hoitamiseen automaattisesti. Kauan tätä parisuhteen hyvää vaihetta taas kestikin. Jos ei tarvitsisi huomenna ajaa varmaan lähtisin kaverin kanssa istumaan iltaa johonkin, mutta siellä tunnetusti menee myöhään joten... Tuntuu, että kun itse on aktivoitunut niin toinen jarruttaa ja näkee vain oman puolensa asioista. Joo, ei munkaan katse tässä asiassa liene kovin avara, mutta aikansa (10 vuotta) olen ymmärtänyt. Korvista tulee savua ja nyrkkeilysäkki saisi nyt kyytiä.

Viikonloppu!

Ihanaa kun saa vaan olla koko viikonlopun ja tehdä mitä haluaa. Tuskakin on taas padottu johonkin piiloon, joten mieli on taas hyvä ja tasainen. Itku tunnetusti helpottaa ja tämä päiväkirjamainen avautuminen myös. Huomenna ajattelin pakata perheen autoon ja suunnata tervehtimään äitiä, ikävä on kova. Ajattelin ensin piipahtaa kirpparilla jos vaikka löytäisin sieltä jotain äitiä ilahduttavaa :) Työviikkokin oli mielenkiintoinen! Opin uutta ja ihmisten kanssa kun tekee töitä, aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista... Väsymys on kyllä aikamoinen, en paljon jaksa tästä illasta nauttia.

No niin...

Mä olen niin väsynyt! Unettomuus on taas alkanut vaivata, vaikka päivään mahtuu touhua yllinkyllin. Söin monta vuotta erilaisia nukahtamis/unilääkkeitä, vuosi sitten lopetin ne ja yllättäen osasinkin taas nukkua ihan itse. Toivottavasti sama jatkuu.

Olin terapiassa viime viikolla ja aloin jo miettimään, mitä sitten teen kun se loppuu? Paljon on käsittelemättä kipeitä asioita joita en halua ajatella edes vahingossa.
Olin helpottunut kun keskusteltiin vain nykyhetkestä ja siinäkin sivuutettiin raskaat asiat, kuten äitini muistisairaus. Sen kanssa en ole sinut, en ikinä totu siihen mitä tapahtuu ja siihen mitä pelkään tapahtuvan.
En halua menettää häntä, mutta olen jo menettänyt. Jäljellä on hämmentynyt kuori joka ei tiedä että pöydän ääressä syödään, ennen aktiivisesti tekstareita lähettänyt ei osaa enää edes vastata puhelimeen, lukeminen on tavaamista ja yleensä tekstin sisäistämätöntä.
On niin ikävä, olen niin vihainen. Edelleen.
Ymmärrän kun vanhempi ihminen sairastuu, mutta 50 vuotias? Vielä puolet elämästä jäljellä ja osa lapsista vielä kotona, vasta totuttelemassa itsenäiseen elämään.

Tästä postauksesta tuli hetkessä jotain muuta kuin piti. Olin iloinen kun aloitin tämän kirjoituksen, nyt itken ja haluaisin vain luovuttaa, tuska menee taas yli. Niin yli.

Mä niin tykkään!

Uus työ on ihan huippu! Työtilat, asiakkaat ja työkaverit ihan mahtavia. Ainakin toistaiseksi :P
Ehkä parasta on se, että kaikki on saman arvoisia, niin ei joka paikassa ole vaan ero työharjoittelijan ja "oikean" työntekijän välillä on suuri, ihan taukotiloista lähtien.

Myös kotona menee hyvin, suunnitellaan jo kesän reissuja.

Meidän elämässä on elänyt vahvana mörkö nimeltä masennus. Molemmilla.  Ja kuten arvata saattaa, se tuo omat ongelmansa etenkin lapsiperheessä. Onneksi molemmilla on ylämäki lähtenyt esikoisen syntymästä, eli dramaattiset hetket on koettu ennen lapsia. Luojan kiitos!
Silti joka päivä etsin merkkejä toisen voinnista, toistaiseksi ei mitään hälyyttävää. Ehkä ollaan molemmat "selvillä vesillä"?

Aurinko!

Ei mennyt eilinen ihan niinkuin piti! Sain mukavat vatsakrampit jotka vei mut nukkumaan lasten kanssa jo 20.00 ja tuskaisen yön jälkeen heräsimme jo about klo 9.00... Onneksi aurinko tervehti kun laahustin aamukahville/tupakalle takapihalle. Kyllä tää tästä :)

Mun fiilikset on ihan huipussaan heti kun aurinko vähän vilahtaa, kaikki tuntuu mahdolliselta ja olen onnellinen. Ahdistus on väistynyt jonnekin, onneksi! Selvitän haasteet voittajana :)

Tänään olisi ollut mukava ottaa auto ja lähteä johonkin kauemmas retkelle, vaan enpä uskaltaudu rattiin ilman henkistä tukea vieläkään... Kortin sain n. 5kk sitten, eli olisi jo vissiin aika, mutta vanha auto + talvi + huono itsetunto eivät ole kovinkaan rohkaiseva yhtälö. Teen sen sitten kun on pakko.
En edes pelkää kolaria tai muuta, vaan sitä, mitä MUUT ajattelevat jos auto sammuu keskelle risteystä eikä lähde liikkeelle tai jos joudun korjaamaan autoa parkkiin monen monta kertaa ennen kuin olen tyytyväinen... Tiedän suoriutuvani, olenhan ajanut päivittäin sen 5kk vähintään kauppareissut, mutta aina on ollut mies tukena. Töihin ja muualle kuljen bussilla. Oh, miten nössöltä kuulostan! :D Noh, pienin askelin...

Jopa jo odotan miestä kotiin, enpä olisi vielä viime viikolla uskonut.

Aurinko saa mut energiseksi.
Yksi koneellinen pyykkiä tuli juuri valmiiksi, seuraavaksi ne kuivuriin ja seuraava koneellinen pyörimään. Tiskikone on myös päällä ja lattiat raivattu leluista ym., eli seuraavaks voin alkaa jynssäämään niitä :)

Omaa aikaa!

Mies lähti reissuun, lapset puuhaa hetken omiaan ja mä voin hengähtää! Huomiseen asti tätä vapautta kestää ja aion nauttia siitä.

Mies oli hämmentävän hyvällä tuulella koko päivän, odotin viime hetken räjähtelyä kun tavaroita ei löydy ja minä en osaa auttaa, onneksi pelkäsin turhaan, ei tarvinnut "erota" riidoissa.

Huomattavasti mukavampi kirjoittaa tekstiä koneella kuin puhelimella pienestä näytöstä tihrustaen, ei tarvitse miettiä, että mies ilmestyy selän taakse ja näkee mun kirjoittavan blogia. Vaikka en mitään tunnistettavaa kirjoita, mutta kuitenkin... En ehkä puhu hänestä järin kauniisti täällä.

Parempia aikoja :)

Tänään on ollut hyvä päivä kaikin puolin!

Parisuhde on siedettävällä tasolla ja yhteinen tulevaisuus vaikuttaa taas tavoittelemisen arvoiselta. Huomaan miehen olevan rennompi kun pääsee huomenna reissuun ja sehän heijastuu positiivisena meihin muihin.
Pyysin sytkää kaupasta ja sainkin pinkin sydämin koristellun ihanuuden, tapa se on tuokin huomioida ;)

Hieman ahdistaa muutamat seikat liittyen uuteen työharjoitteluun joka alkaa ensi viikolla. On viitteitä siitä, että kroppa ei kestä työtehtäviä ja sitä nyt jännitän... Mietin myös miten mut otetaan uudessa paikassa vastaan ja kasautuuko mulle liikaa vastuuta siihen nähden, mikä olisi kohtuullista. Näin toisinaan käy ja se stressaa vaikka vastuu onkin mukavaa, mutta haluaisin sitten sen mukaista palkkaakin.

Tänään vietetään leffailtaa lasten kanssa ja koska on perjantai, pikkuiset pääsee meidän sänkyyn nukkumaan.
Viikonloppuisin ei haittaa herätä selkä rikki siksi, että on joutunut nukkumaan yön mykkyrällä lasten viedessä kaiken tilan :D Ja onhan se ihana nukkua kahden tuhisevan "vauvan" kanssa, jotka päivisin on muka jo niin isoja ;)

Vuodatusta

Auttaisi jos olisi yhteistä aikaa. Silloin kun lapset menee nukkumaan niin yleensä menen myös minäkin kun aamulla tuppaa olemaan aikainen herätys. Jos jään valveille niin liimaudun telkun ääreen ja mies pysyy tietokoneella, missä on jo koko illan ollut.
Kun meidän työvuorot mahdollisti vapaahetkiä lasten ollessa päivähoidossa, yritin innostaa miestä lounaalle, museoon, kävelylle ym. Turhaan.

Me myös nukutaan eri huoneissa. Mies nukahtaa sohvalle ja mä suosin sänkyä. Oon itseasiassa ihan tyytyväinen tähän järjestelyyn, ei toisen läsnäoloa enää kaipaa nukkuessa.

Ystävänpäivä lähestyy, odotin sitä jälleen toiveikkaana vaikka tiesin, että mies ei noteeraa sitäkään päivää (ei myöskään vuosipäiviä). Kaikki johtuu kuulemma hänen vanhemmistaan, koska kotona ei noteerattu hääpäiviä tai muitakaan "romanttisia" päivämääriä saati muuten panostettu parisuhteeseen (yllättäen ovat eronneet), niin ei hänkään osaa tehdä niin. Noh, kaikkeen tottuu. Reilut 10 vuotta minä panostin ja järjestin kaikenlaista, nyt ei enää jaksa...

Huh, kuulostaa aika unelmalta tää elämä... On meillä kuitenkin hyvätkin hetket, ei tässä muuten enää oltaisi, toivottavasti saan nekin ikuistettua tähän blogiin ;)

.....

Jokaiseen suhteeseen lienee kuuluvan riitoja, mutta kun vittuilu ja huutaminen on arkipäivää niin paras vaihtoehto olisi lähteä erilleen, jos puhuminenkaan ei auta. Tiedän tämän, mutta ei se ole niin helppoa!
Rankinta kaikessa on se, että toinen ei omasta mielestään tee mitään väärää ja vähättelee kaikkea. Lähes poikkeuksetta syy on aina minussa. Toivon tämän blogin avaavan omat silmäni... Ehkä saan myös aikaan muutoksen?

Tänään pielessä:

- Jätin yhden virallisen raha-asian miehen hoidettavaksi, kerroin että en enää jaksa yksin sitä hoitaa. Odotin pari viikkoa, mitään ei tapahtunut! Tänään aloin hoitamaan sitä itse, sain häneltä apua pariin kohtaan ja siinä se.
- Olen saanut huutoa taas tänään, en jaksa edes eritellä että mistä. Odotan todella viikonloppua, kokonaiset 24h tuo on poissa kotoa!
- Vaadin käyttöaikaa yhteiselle koneelle ja sain sitä, mutta en voinut kuunnella musiikkia tai tehdä juuri mitään muutakaan...
- Toivoin miehen kokkaavan, koska laitoin ruokaa eilen, ei sopinut.
- Tämä flunssa alkaa rasittamaan, mitään en jaksa.

Totuttelua

Tämä blogi tulee käsittelemään minua ja elämääni.

Olen matkalla ylöspäin jostain masennuksen syövereistä, mutta toisinaan lipsun takaisin ja kotona kohtaamani kylmyys johon en jaksa reagoida ei varsinaisesti auta asiaa.