Liikaa.

Tässä tulee usein mietittyä, missä on vika. Minussa vai miehessä vai molemmissa... Luulen, että mies on jollain lailla jälleen masentunut. Selittänee osaltaan tuota, että ei mitään saa aikaiseksi. Mutta en jaksa enää yrittää hoitaa hänen asioitaan ollenkaan. Tiedostan koska olen siinä pisteessä, että luisun itse takaisin jos tulee jotain lisää mun harteilleni. Kaikki on niin ristiriitaista. Miksi mun seura ei kelpaa? Miksi mun kanssa ei haluta edes katsoa leffaa? Seksiä ja hellyyttä kyllä irtoaisi, mutta mä en halua niitä juurikaan enää nykyään, koska kaikki muu tässä parisuhteessa on pielessä. Mä tarvitsen huomiota ja jonkun jota minä ajatusteni kanssa kiinnostan niin paljon, että hän valitsee minut eikä tietokonetta tai televisiota. Tuntuu kuin räpistelisin jossain suossa. Otan monta askelta eteenpäin ja sitten palaan ne takaisin. Ärsyttävintä kaikessa on, että mä haluan rakentaa tulevaisuuden mieheni kanssa. Mä tahdon pitää hänet elämässäni ja kunnostaa jonkun ihanan vanhan talon maalta jossa vanheta. Haluan matkustaa hänen kanssaan. Kuolla hänen kanssaan. Mutta en ymmärrä yhtään missä mennään. Etenkin kun hän tuntee samoin, joten mikä ihme tässä sitten mättää? Onko se se ikuinen masennus? Kai se on. Ja itse sairastaneena tiedän mistä on kyse, mutta on vaikea hyväksyä, että toinen ei ole päässyt eteenpäin eikä tee enää asialle mitään. Pelkään myös, että vielä palataan aikaan ennen lapsia ja löydän hänet muovipussi päässään sohvalta, tällä kertaa liian myöhään.