Mä olen niin väsynyt! Unettomuus on taas alkanut vaivata, vaikka päivään mahtuu touhua yllinkyllin. Söin monta vuotta erilaisia nukahtamis/unilääkkeitä, vuosi sitten lopetin ne ja yllättäen osasinkin taas nukkua ihan itse. Toivottavasti sama jatkuu.
Olin terapiassa viime viikolla ja aloin jo miettimään, mitä sitten teen kun se loppuu? Paljon on käsittelemättä kipeitä asioita joita en halua ajatella edes vahingossa.
Olin helpottunut kun keskusteltiin vain nykyhetkestä ja siinäkin sivuutettiin raskaat asiat, kuten äitini muistisairaus. Sen kanssa en ole sinut, en ikinä totu siihen mitä tapahtuu ja siihen mitä pelkään tapahtuvan.
En halua menettää häntä, mutta olen jo menettänyt. Jäljellä on hämmentynyt kuori joka ei tiedä että pöydän ääressä syödään, ennen aktiivisesti tekstareita lähettänyt ei osaa enää edes vastata puhelimeen, lukeminen on tavaamista ja yleensä tekstin sisäistämätöntä.
On niin ikävä, olen niin vihainen. Edelleen.
Ymmärrän kun vanhempi ihminen sairastuu, mutta 50 vuotias? Vielä puolet elämästä jäljellä ja osa lapsista vielä kotona, vasta totuttelemassa itsenäiseen elämään.
Tästä postauksesta tuli hetkessä jotain muuta kuin piti. Olin iloinen kun aloitin tämän kirjoituksen, nyt itken ja haluaisin vain luovuttaa, tuska menee taas yli. Niin yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti